Tiukun palautumisesta piti sanomani, että tehtynä on jo pitkä metsälenkkikin joka sujui kröhöm… ehkä vähän turhankin vauhdikkaasti. Tai niin ensin luulimme ja kauhulla päiviteltiin, että meniköhän nyt överiksi. Koira pisti maaten loppuvaiheessa kuraojaan ja puuskutti ja vilvoitteli siellä urankan päätteeksi. Joo.. päätteeksi ja päätteeki, ylös ja törkee meno taas päälle. Kyllä tuo jaksaa, joten loppukausi tulee olemaan mielenkiintoinen mitä matkoja lähdetään lopulta kokeilemaan.. Kirittäjinä toimivat tällä kertaa We (Bend Down Low), Roo (Want More) ja Valo (Dullahan) jolle vedetään nyt sitä talvitreeniä oikein huolella.

Aasille paljon paranemispusuja ja mielettömän iso rutistus! Mun suosikkityttö se vaan aina kokee kovia

Empä nyt jaksa edes leikitellä ajatuksella, että pentupaketin koostumuksella olisi jotain merkitystä ostajan innokkuuteen tulevaisuudessa harrastuksen parissa/kilpailuissa. Enemmän merkitystä on varmaankin sillä, että miten pidetään orastavaa innostusta uutta harrastusta ja rotua kohtaan yllä sinä reilun vuoden aikana, kun pentu on vielä pentu eikä kilpailuihin ole asiaa. Tämä siis mahdollisesti SE kysymys ja asia, johon pitäisi panostaa ja kiinnittää huomiota. Kasvattajien ennen kaikkea, mutta myös kanssaharrastajien, mikäli tekemisissä uusien kanssa on. Voisiko jopa kerho tai liitto tasolta löytyä jotain “aseita” tähän?

Auttaako yhteiset pentutreenit tai muut tapaamiset? Auttaako tiivis kuulumisten vaihto ja kasvattajan osoittama kiinnostus pentua ja omistajaa kohtaan? Auttaako harrastuksen pariin toimihenkilöksi houkutteleminen, vaikka oma koira ei vielä kisaiässä olekaan? Vai onko ainoa asia mikä auttaa lahjominen? Mitä pitää antaa tai luvata? Vai pitääkö ihan oikeasti olla vaan myymättä enää sellaiselle, joka ei vakuuttavasti ja aukottomasti todista tuovansa pentua radalle?

Mikä tekee ratagreystä Suomessa ratagreyn, kun puolet ei juokse radalla? Miettikääpä sitä.